Täällä taas. Edellisen blogini joka oli aika angstausta vuosina 2009-2011 päätin pariutumiseen ja nyt on aika aloittaa uusi suhteen kariuduttua. Vanhan blogin lukijat saattavat hyvässä lykyssä jopa kirjoitustyylistä tunnistaa, että mikä se vanha blogi oli. Olemassahan sekin on edelleen, mutta salasanan takana, hyvä kun vielä itse sen muistin. Lähes viisi ja puoli vuotta sitä suhdetta kestikin, siitä ajasta saman katon alla melkein kolme ja puoli vuotta. Toki lopun merkkejä oli ilmassa jo viime syksynä, että puolisen vuottahan tässä roikuttiin löysässä hirressä ja kenties turhaankin pitkitettiin kurjuutta, eihän enää kummallakaan ollut kivaa mutta lopullinen päätös teiden erkanemisesta tehtiin vasta kuukausi sitten. Kai tässä pitä muutama sananen parisuhteen kariutumisen syistäkin kertoa. Yksi varmaan viimeisiä niittejä oli kun viime kesänä oli eksäni parin kaverin häät ja omistakin puhuttiin, mutta vedin sitten jarruja kiinni sen suhteen, sitten tietysti olisi pitänyt lapsiakin tehtailla kun olisi naimisiin menty ja minä en ole tuosta lapsiasiasta ollenkaan varma tai ainakaan kumppani ei ollut sitten vaan siihen oikea. Yksi koko suhteen ajan tökkineistä asioista tietysti oli kommunikaation puute, jonka takia minä olisin voinut pistää homman poikki paljon aikaisemmin, mutta kun ei vaan pystynyt. Ehkä molemmissa osapuolissa oli vikaa, etten nyt lähde vierittämään syytä pelkästään toisen osapuolen hartioille. Ei vaan pitäisi padota sisälleen asioita mitkä vaivaavat, itse kun sain näitä terveisiä lukea sitten aika ajoin kirjeiden muodossa jääkaapin ovesta aamuisin. Välillä teki mieli lyödä nyrkkiä pöytään, että sen suunkin voisi joskus avata.

Nyt tässä on kohta viikko ihmetelty elämää poikamiesboksiksi muuttuneessa asunnossa. Maanantai menikin täydentäessä kodin varustukseen jääneitä aukkoja ja on niitä vieläkin, mutta täydennellään sitä mukaa kun tarpeita ilmenee, kunhan suunnilleen tärkeimmät välineet ja tarvikkeet löytyvät tällä hetkellä. Eilen kävi huoltomieskin poistamassa toisen nimen postiluukusta ja ehkä senkin takia oikeastaan ensimmäistä kertaa viime lauantaisen exän poismuuton jälkeen tuli sellainen haikea olo että siinä se sitten oli. Tähän yksinoloon se on toistaiseksi vaan totuttava, ei ole enää ruoka valmiina töistä tullessa, eikä saa toiselle purkaa ilojaan ja murheitaan. Suunta ei voi olla kuin eteenpäin, turha sitä on jäädä menneitä vatvomaan. Täytyy vaan pitää silmät ja mieli avoinna kaikelle uudelle. Ihan heti en ole suinpäin uuteen suhteeseen hyppämässä kuitenkaan, jos nyt jotain eteen tulisi, mutta jotain pientä piristystähän sitä kaipaa yksinäiseen elämään. Ainakin ajan myötä tämä taas iloksi muuttuu.

Lopppuun tunnelmat päivän biisin muodossa: Aki Samuli - Ei kukaan ketään